APUPATA

Toinenkin "välipalakirja" tuli tuossa luettua: Hannu Väisäsen Apupata.

Apupata on lyhytproosaa. Se koostuu muutamien sivujen irrallisista teksteistä, joiden aiheet tulevat ranskalaisesta pikkukylästä, Väisäsen omasta kodista, entisestä pappilasta. Tekstit ovat aiemmin ilmestyneet kolumneina eri lehdissä, Kalevassammekin on jokin joskus ollut. Jokainen juttu sisältää arkista elämää tavallisten, mutta omaperäisten (väliin ihmeellistenkin) ranskalaisten keskellä ja niihin liittyy havaintoja, kielikuvia ja ilmaisuja, jotka jättävät ajatuksia, pureskeltavaa. Ehkä mekin suomalaiset olemme joidenkin, vaikka sitten ranskalaisten meilestä vähän outoja. Sekin on hauska huomata, että väliin kirjassa on muistoja mukana Oulun kasarmialueelta. Kivoja kiinnekohtia erityisesti oululaisille.


Tässä Hannu Väisäsen omia sanoja:

Olen siis kirjoittanut

Perinteisen käsityksen mukaisesti maalarin kuuluisi pitää suunsa kiinni, maalata vaieten. Jos sanomisen vimma ylittää estelyn, pitäisi kieli leikata irti. Useampaan kuin yhteen ilmaisumuotoon ryhtyminen on kuulemma hajottavaa.

Niin on, minä tiedän sen toistuvista kokemuksista, tarkemmin sanoen kokemuksista joita olen ehdoin tahdoin toistanut. Minä yksinkertaisesti voin paremmin, tunnen itseni kokonaisemmaksi saadessani hajota. Ja tulokset, näin rohkenen sanoa, tuntuvat paremmilta.

Urani alkuvaiheissa pyrin tekemään synteesin kuvallisista ja kirjallisista tarpeistani. Tuloksena oli helposti liian täyteläinen keitos. Kun sitten annoin itselleni luvan aika ajoin kirjoittaa sisäisiä sanelutehtäviä, kuvakin tuntui saavan vauhtia. Ymmärsin että on tarpeetonta sulloa samaan astiaan kahta itseilmaisun lajia, jos ne kerran voi pitää erillään, nauttia ja kärsiä molemmista erikseen.

Kun olen vertaillut kokemuksiani maalauksen ja kirjoittamisen parissa, olen huomannut että kummassakin pätee sama: usein reitti joka kuljettaa kohti lopputulosta on suorastaan kiinnostavampi kuin lopputulos itse. Joitakin kirjoittamalla tavoitettuja näkyjä voi kuljettaa kuvan puolelle ja päinvastoin. Yhä uudelleen ja uudelleen joudun arvioimaan mikä on oleellisinta: päämäärä, reitti vai kulkeminen.

Piirtämään opin omin päin niin kuin lapset kai yleensä oppivat, kirjoittamisen eväät sain koulusta, kuten myös ratkaisevan tärkeää tukea ja ymmärtämystä piirtämiselleni. Viimeistään teini-ikäisestä olen kirjoittanut oikeastaan koko ajan: päiväkirjaa jota yhä edelleen jatkan, lehtiartikkeleita, kolumneja, kirjallisuusesseitä, televisiosarjan käsikirjoituksen.

Löysin hiljattain kasarmiaiheista kirjaa koskevat ensimmäiset muistiinpanoni vuodelta -69. Vaikka teksti onkin vihlovan huonoa se todistaa – ainakin minulle – miten harmaa kasarmi oli jo silloin kaikkein värikkäintä mitä tiesin. Toivon että olen nyt osannut sanoa sen paremmin kuin vuonna -69.
"Vanikan palat" ei ole puhtaasti omakerrallinen vaikka yhtäläisyyksiä kokemuksiini löytyykin runsaasti. Kirja on pikemminkin fiktiivinen kudos eletystä. Ja törkeätä liiottelua, kuten tapoihini kuuluu. Luulen kuitenkin tavoittaneeni lapsuuteni kasarmin säätilan. Fiktion ainekset olen hakenut kaikesta siitä mitä muistan sekä huhuista. Lapseen mikään ei vaikuta yhtä herättävästi kuin huhu. Ennen kaikkea olen halunnut seurata ranskalaista sananlaskua: Liiat todisteet tukahduttavat totuuden.


Rentouttavaa kesälukemista!