UNTU JA SYDÄNTALVEN SALAISUUS

Olen lukenut iltalukemisena ihanan tunnelmallisen Pohjolan luonnosta ammentavan satukirjan. Se vei mukanaan.

"Untu Willi ei ollut pienen pieni eikä suuren suuri vaan melkoisen sopiva. Sen harmaata päätä peitti nahkainen lakki, jonka helma lerpatti takana iloisesti tuulen hulmahduksissa. Lakin sivuilla oli kaksi sarvea, jotka paljastivat liikkeillään kantajansa tunteet ja mielialan kuin koiran korvat. Se ei ollut mitenkään kummallista, sillä sarvekkailla lakeilla oli tapana tehdä niin. 

Untun sammaleenvihreään nuttuun oli kirjailtu ikiaikaisia kuvioita, jotka kertoivat tarinaa esi-isistä. 

Maailmaan mahtuu kaikenlaisia olentoja ja olentojen ajatuksia. Joskus käy kuitenkin niin, että jollakulla on muutama ajatus enenmmän kuin jollakulla toisella."

Untulle pulpahteli ajatuksia ja alkoi purkaa niitä sanoiksi, joita merilokki Kuunari ihmetteli.

Untu kaivoi taskustaan kupruisen postikortin, jossa kimalteli tähtitaivas. Korttiin oli koukeroisin kirjaimin kirjoitettu: Joulun valoa!

Kuunari sanoi ystävälleen, että pitää lähteä kauas pohjoiseen, jos haluaa löytää talven valon.
"Pohjoisen väellä täytyy olla hallussaan jotakin, mikä valaisee enemmän kuin kymmenen lyhtyä. Jospa se joulu löytyy sieltä."


Pitkään Untun sydämessä muhineet tunteet muodostuivat ajatuksiksi ja jokainen ajatus alkoi liikkua samaan suuntaan. Mitä sitten, vaikka pohjoisesta löytyisikin vain pieniä tyhmiä poroja, kuten Naapuri oli tokaissut. Uneen vaipuessaan Untu päätti, että aamun valjetessa se lähtisi matkaan.
Kyllähän nyt talven valo keskellä pimeyttä on tutkimisen arvoinen asia.

 "Aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun Naapuri tepasteli venytellen ulos kolostaan. Kivutessaan uunin päälle se mietti, maistuisiko mustikkatee tänään erityisen ihastuttavalta. Katsahtaessaan eteiseen Naapuri huomasi Untun nutun ja matkarepun kadonneen. Lattialle oli jätetty ruokakomeron avain ja lyhyt viesti. Viestissä Untu kertoi lähteneensä ja lahjoittavansa kaikki komerossa olevat herkulliset muikunpyrstöt  ja puolukkapiiraat Naapurille. Tyytyväisenä piirasta mutustaen Naapuri istahti ikkunalle katselemaan autiota rantakalliota, ja ihan hetken aikaa se tunsi huolen piston sydämessään."

Matkallaan syksyisten metsien halki Untu kohtasi avuliaita otuksia ja eläimiä. Heistä jokainen opasti sitä piirun verran eteenpäin: metsän valtias Kekri, pikkuruiset metsämuppelit, Niiu-lehtikeiju, talviunille asettuva karhu...

"Tallustellessaan puoli päivää Untu päätti pitää tauon. Se tamppasi lumen keskelle pienen lepopaikan ja istahti hankeen sytyttämään nuotiota. Sienet ja marjat olivat hautautuneet lumen alle, eikä kalavesiäkään näkynyt lähistöllä. Untu pohdiskeli, kuinka se saisi eväänsä riittämään ja ajatteli, että söisi teekupposen kanssa vain pienen nokareen sienimuhennosta."

Siinä istuskellessaan Untu tutustui Lontteihin, Lumilontteihin. Heille Untu tarjosi mustikkateetä. Ystäville aina riittää...

Matkalla Untu tapasi myös  Poukko Pannahisen. Poukon Piiju-tamman kyydissä Untu pääsi pitkän matkan eteenpäin. Sai syötyä ja saunottua vieraanvaraisessa talossa ja kylässä, Klupujen kylässä.

 

 

Klupujen kylän puuseppä teki Untulle sukset ja sauvat, joilla Untu voi jatkaa matkaansa. Suksia odotellessaan Untu vuoli lastulintuja ja kertoi jännittäviä tarinoitaan sepälle.

"Talvijuhlassaan kluput juhlivat myös lintuja, noita pieniä siivekkäitä, joiden ajateltiin olevan mainioita viestintuojia ja unenvartijoita."

Lumisilla lakeuksilla Untu sai riesakseen pahamaineisen Rautamadon, joka koetti maalata Untun mielen sysimustaksi. Untua ei kuitenkaan niin vain lannistettu, ja vihdoin se saavutti päämääränsä.

Tunturin laella revontulten loisteessa Untu kohtasi joulun ukon kirkkaana kipinöivän nuotion äärestä, ja joulun valon salaisuus alkoi valjeta. Untu sai ukolta lahjakseen pienen nahkapäällysteisen rummun.

"Ystävät kerääntyvät yhteen. Runsaat juhlavalmistelut ja vanhat perinteet, ystävyydellä annetut lahjat, valoisat muistot, ne ovat KAIKKI valoa talven keskellä!
Untu katsoi Joulu-ukkoa hölmistyneenä. Hän oli odottanut jotakin valtavaa ihmettä, jotain kirkasta palloa, joka loistaisi kuin kymmenen lyhtyä. Untu ei tiennyt mitä ajatella.

Ukko osoitti pieniä kipinöitä ja jatkoi:
Jokainen noista kipinöistä on joku, jonka olet matkallasi huomioinut. Jokainen kipinä loistaa kirkkaasti, mutta yhdessä kipinät loistavat vielä kirkkaammin, muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden, sellaisen, jonka jokainen näkee omalla tavallaan. Jokaisella kipinällä on kerrottavanaan pieni katkelma tarinaa, annettavanaan pieni säde valoa.."

"Nyt Untu ymmärsi, että oli jo löytänyt etsimänsä valon. Se oli kokenut seikkailuja, kuullut tarinoita ja tavannut hauskoja otuksia, ystäviä. Joulu oli kaikki nämä asiat yhteensä, se oli talven pimeyden päättymistä, uuden odotusta. Mitään valtavaa lyhtyä ei tarvittu. Untu voisi ihan itse luoda oman talven valonsa. Ajatus oli Untusta täydellinen."

Pimeydestä tassutteli Untun viereen punaturkkinen kettu ja pyysi Untua seurakseen ihastelemaan valon juhlaa. Ja Untuhan siihen suostui.

"Untu katseli taivaan hehkua haltioituneena. Puristaen rumpua rintaansa vasten Untu tunsi sisimpänsä täyttyvän valolla. Kettu tassutteli Untun viereen. Hiljaisina he katselivat, kuinka valot jatkoivat leikkiään halki taivaankannen."

"Kun leiskunta vihdoin hiipui, aurinko kurkisti jo tunturin takaa. Kirkas kultainen viiva taivaanrannassa oli lupaus keväästä. Untu oli tullut matkansa päähän. Kettu huiskautti häntäänsä hyvästiksi, kun Untu kiipesi valtavan tunturipöllön selkään ja lähti pehmeästi kiitämään kohti majaansa."

Ihana kirja päättyy siihen, että "hieman hapan" Naapurikin tuntee sydämessään iloa.

"Seuraavan talven pimeimpänä yönä, juuri kun Untu ja Kuunari sytyttävät lyhtyjä, Naapuri asetteli keittiön pöydälle kaksi hopeapaperiin käärimäänsä piirasta, jotka se oli leiponut kaikkein makeimmista mustikoista. Kolossaan se harmitteli nuristen, kuinka hirmuisen hyävltä sen sydämessä silloin tuntui."


Sadun hohtoista, luonnonläheistä valon juhlan valmistelua,
Maria